Vaikka kuvasta voisi muuta päätellä, seinän hiojalla oli yllään muutakin kuin lenkkarit.
Vielä viime viikolla olin autuaan tietämätön siitä, millaista kuumaisemaa keittiömme seinät olivat. Täyttöaineita kului tuubi jos toinenkin kun siloittelimme seinistä "elämisen jälkiä" (itselle muistiin: ei enää ikinä lapsille potkumopoa!). Pari keittiökaappia piti kammeta seinästä raa'alla voimalla ja siitä jäi hienovaraisia todisteita:
Useimpiin kohtiin riitti yksi annos silotetta. Isoimmat kolot vaativat 2-3 annosta karkeampaa tasoiteta kuivumisineen ja lopuksi ohuemman silotteen päälle. Tasoitetta kului kolme isoa tuubia, joten arvannette, että reikiä riitti.
Ikkunan pielessä oli pieniä elementtien liikuntasaumoja. Isännöitsijä kävi aiemmin katsomassa niitä ja totesi, ettei niille tarvitse tehdä mitään. Esteettisistä syistä läiskimme täytettä niihinkin.
Ikkunan alapuoli tasoitteen jälkeen, ennen maalausta.
Tasoittelun jälkeen hiottiin pitkään ja hartaasti. Saimme lainaan epäkeskohiomakoneen, joka säästi aika lailla aikaa ja voimia. Ihan joka paikkaan ei silläkään päässyt, joten kolmannen luokan puukäsityötunneilta tuttu hiekkapaperi esiin ja hommiin. Valehtelematta en ole käyttänyt sitä sen koommin enkä voi väittää, että minä ja hiomapaperi olisimme muodostaneen kovin syvällistä ihmissuhdetta nytkään. Kiitos ja näkemiin, toivottavasti emme tapaa enää ikinä.
Tässä vielä kuva parketittomista kohdista. Montakohan euroa sillä on oikeasti säästetty?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti